Eilen oli ohjelmassa ensimmäinen illanvietto Tampereella sitten muuttoni,
ja ai kun olin innoissani! Senkkunen sai majapaikan veikalta ja mä pääsin vaihtamaan vapaalle.
Juhlittiin Sannin ja Antin tupareita ja samalla Sannin synttäreitäkin.
Tämä pari onnistui löytämään Tampereen ihanimman ja persoonallisimman kodin,
ja kaiken lisäksi koti on juuri molempien näköinen ja oloinen.
Hieman olen kateellinen, mutta vilpittömän onnellinen heidän puolestaan :)
Sanni on täyttänyt vasta 21. En pysty käsittämään tätä mitenkään, vaikka miltä kantilta katsoisin.
Sanni on ehdottomasti yksi fiksuimmista, kypsimmistä ja vahvimmista ihmisistä jonka tiedän,
ja arvostan Sannia kaikin puolin suunnattomasti.
Sanni on ymmärtäväinen ja lojaali ystävä, uskomattoman rakastava kumppani,
ja määrätietoinen uraohjus -joka on tälläkin hetkellä kuvaamassa oman vaatemallistonsa katalogikuvia.
Kaikesta tästä, ja niin monesta muustakin asiasta, nostan Sannille hattua,
ja olen ikionnellinen että polkumme ovat kohdanneet tässä maailmassa.
Me mietittiin eilen mitä ihmeellisimpiä asioita, mm. että mitä se oikein tarkoittaa kun kaikki on
alkanut tuntumaan yhä vahvemmin. Olen aina fiilistellyt esineitä, maisemia, musiikkia.
Varsinkin jälkimmäistä. Nyt kun en ole ehtinyt kotona kuunnella ajan kanssa valitsemaani musiikkia
vähään aikaan niin aamujunissa istuessani tai Senkun kanssa iltakävelyllä ollessani
musiikin kuuntelu on aiheuttanut mussa vahvoja tunnetiloja.
Hymyilen, laulan ja huokailen ääneen. Jotkut biisit ottaa vatsanpohjasta ja toiset saa sydämen lyönnit
voimakkaammiksi. Tanssiaskeleitakin olen ottanut lumihangessa ja kuivannut kyyneleitä poskiltani.
Junissa ihmiset saattaa pitää mua hulluna kun hymyilen leveästi muiden murjottaessa. Tai itken.
Mutta mä en välitä. Musta on ihanaa tuntea. Ja jos se on hulluutta niin olen onnellisesti hullu.
Mekko on taaaas sitä Mariannan kokoelmaa..
...joka muuntautui kivasti paidaksi kun oikein survoi housuihin.
Lisäsin pitkästä aikaa vähän Steven Tyleria tukkani sekaan.
Otin taksin asemalta, oli niin järkyttävä myräkkä. Kuskin kanssa vaihdettiin tarinoita siitä mikä sai muuttamaan Tampereelle. En ollut uskoa korviani kun hän sanoi että ensimmäisen kerran täällä käydessään, asemalla junasta noustuaan, hän hengitteli tätä ilmaa ja totesi että tänne on muutettava jonain päivänä. Hänen oli tehnyt mieli halata asfalttia ja ylistää Herraa.
Mun kokemus oli aika pitkälti sama. Mä nousin junasta, katselin ympärilleni, hengittelin tätä samaista taianomaista ilmaa ja päätin että jotain kautta mun on tänne muutettava joskus.
Uskomatonta. Kaksi samanlaista kokemusta, kaksi samanlaista hullua akkaa.
Perillä.
Mä unohdin ottaa kuvia illan aikana. En oikeastaan edes tykkää kauheesti kuvata silloin kun on hyvää
porukkaa ympärillä ja fiilis katossa. Mieluummin olen siinä hetkessä kuin tallennan hetken.
Superkivaa kyllä oli ja ihania, hauskoja ihmisiä saman katon alla. Ja musikaalisia.
Alakerran vessassa kun olin meikkaamassa en pystynyt oikein keskittymään
kun yläkerrassa kitara soi ja pojat lauloi, kaiken lisäksi lauloivat erittäin hyvin.
Mä kiiruhdin yläkertaan, nautiskelin ja mietin että juuri tätä on Tampere parhaimmillaan.
Sanoin ääneenkin että miksei tällaista voi olla stadissa, johon joku totesi että jossain siellä on,
en vaan ole vielä löytänyt niitä oikeita ihmisiä. Taitaa pitää paikkansa.
Ja sitten poikettiin osan porukasta kanssa Minibaarissa. Osa meni muualle ja osa boikotoi paikkaa.
On muuten boikotoinut siitä asti kun henkilökunta vaihtui, mutta mä olen puolestani tykännyt paikasta
yhä vaan enemmän ja enemmän, juurikin henksun vaihdon jälkeen.
Nyt jatkan tässä olon parantelua vielä tovin ennen kuin suuntaan kotiin.
