En voi sanoa etten koskaan, kuuna päivänä, muuttaisi ydinkeskustaan asumaan,
mutta toistaiseksi se ei kuulu eikä ole kuulunutkaan unelmiini.
Haaveenani on asua juuri tässä nykyisessä kodissani monen monta vuotta.
Rakastan todella kaupunkielämää, ihmisiä, vilskettä, rakennuksia, tapahtumia,
erilaista yhteisöllisyyttä ja lyhyitä matkoja paikasta toiseen, jopa sitä hektisyyttä välillä, mutta kun 10 minuutin junamatkan päässä voi olla toisenlainen taivas niin valitsen mieluummin sen. Asuinrakennukseni ja sen tunnelma, niin pinta kuin sisältökin,
ovat jo niin merkittävä asia minulle, mutta lisäksi rakastan luontoa.
Eilen oli taas yksi niistä päivistä kun sain lapsenomaisesti pinkoa pitkin
metsäpolkuja ja kallioita Senkun kanssa, pomppien ja nauraen, ihastellen välissä maisemia.
Muistui mieleen aamut joina juoksin täysiä tokaluokkalaisena kouluun läpi metikön,
aina vain nopeammin ja enemmän kikkaillen. Siitä syntyi juoksemisen lisäksi
myös ensirakkaus pyöräilyyn, tarkemmin maastopyöräilyyn, kun lähimetsät olivat täynnä
polkuja, mäkiä ja isoja kuoppia. Siellä sai harjoitella pomppuja ja väistellä milloin mitäkin, kokeilla omaa rohkeuttaan ja hankkia ruhjeita. Se oli sitä ihan omaa aikaa, jossa muu maailma katosi ja sai leikkiä olevansa ammattitason temppuilija.
On mahtavaa kun noista ajoista ja fiiliksistä saa välillä pienen palan takaisin.
Tämä silta on yksi lempipaikkojani maailmassa, johon liittyy myös
lapsuudenmuistoja.
Varmaan siksi koska eilen mietiskelin lapsuuttani ja varsinkin pyöräretkiä äitin ja siskon
kanssa Pikkukoskelle, juurikin kyseistä siltaa pitkin ajaen,
niin tänä aamuna kun heräillessäni kuulin jostakin jonkin sortin tehosekoittimen äänen,
päätin pitää silmät vielä hetken aikaa kiinni ja kuvitella itseni takaisin lapsuudenkotiini,
jossa äitini leipoisi meille jotakin ihanaa aamupalaksi. Siinä sitten makoilin tovin hymy huulillani, silmät kostuen, mutta onnellisena sillä tunsin äitini lämpimän läsnäolon. <3
Ei kulu päivääkään etten ajattelisi sinua, mami.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti