Hassua kuinka leffoista ja tv-ohjelmista voi saada ajateltavaa.

Uimmeko vastarintaan vain jotta löytäisimme takaisin kotiin?

Tai jotain sinnepäin, heitettiin äsken ilmoille Good Wifessa.

En ole itse koskaan odottanut varsinaisesti elämää alkavaksi tai jotain ihmeellistä tapahtuvaksi,

vaan tiedostan täysin että elämäni on tässä ja nyt. Tämä on elämäni ja se muokkautuu koko ajan.

On turha odotella tai haaveilla, tuhlata aikaa kun voi elää ja tuntea juuri nyt.

Silti, vain kerran elämässäni olen todella tuntenut löytäneeni paikkani maailmassa.

Uskonut että tämä on se mitä kohti olen kulkenut ja kaikki mitä olen kokenut 

olen kokenut tämän vuoksi, ja niin kaikki vääryydetkin olivat oikeutettuja ja perusteltuja.

Muuten en olisi ollut valmis.

Olen aina halunnut onnistua, olla poikkeus joka vahvistaa säännön.

Vastoin olosuhteita ja lähtökohtiani tulla joksikin, lähinnä onnelliseksi ja tasapainoiseksi.

En ole niinkään etsinyt itseäni vaan pikemminkin rakentanut itseäni.

 Toisaalta uskon että lähdin nimenomaan etsimään jotain täältä Tampereelta.

Jotain joka vahvistaa sen minkä olen aina tiennyt, kuka olen.

Ja koen että löysin sen, itseni juuri sinä ihmisenä joka olen  aina ollut.

Olen kuitenkin jossakin epämääräisessä tienristeyksessä tällä hetkellä.

Rimpuilen sitä vastaan koska pelkään.

Olen joka solullani takertunut Tampereeseen, joka tuntuu enemmän kodilta tällä hetkellä kuin

mikään muu paikka koskaan. Ja se tuntui kodilta jo vuosia ennen tänne muuttamista.

Tiedostan silti että yksi syy miksi Helsinki tuntuu koko ajan etäisemmältä on se 

että työnnän sitä pois itsestäni. Työnnän sitä pois koettujen pettymysten ja surujen vuoksi.

Olen kuin lapsi joka huutaa "En tahdo!" kun mietin muuttoa takaisin Helsinkiin.

Ei Helsinki ole välttämättä antanut minulle enempää kuin Tampere,

vaikka olenkin siellä asunut 26 vuotta.

Suurin syy vastarintaani on kuitenkin äitini poismeno.

Viime syksy ja talvi olivat elämäni rankinta aikaa.

Vietin kaiken vapaa-aikani minkä pystyin Helsingissä. Sairaaloissa, perheeni luona,

ystävieni nurkissa. Kuin yksinäinen koditon sumussa.

Kun äitini nukkui pois en halunnut olla enää hetkeäkään Helsingissä.

Ja osaksi olen sillä samalla pakomatkalla edelleen.

Nyt minun täytyykin selvittää itselleni onko minulla oikeasti tarpeeksi painavia syitä jäädä,

vai kuuluuko minun sittenkin palata takaisin juurilleni.