One of my greatest loves

Löysin vanhan kihlasormukseni ja se nosti tunteita pintaan sekunnin murto-osassa. Aloin vollottamaan välittömästi, enkä edes osaa sanoa kuinka montaa eri tunnetta samanaikaisesti yritin käsitellä. Päällimmäisinä oli kuitenkin onni ja kiitollisuus. Haluankin nyt kertoa hieman elämästäni ja siitä muutoksesta jonka sain silloin kokea, tavatessani tämän entisen kihlattuni.

Ennen häntä elin hyvin epävaakata ja monin tavoin turvatonta elämää. En tiennyt paljoakaan maailman menosta Malmin lähiöiden ulkopuolelta. Senhetkisessä elämässä parasta oli laaja ystäväpiiri, jotka olivatkin minulle kaikki kaikessa. Suureksi osaksi rakastin elämää juuri tuolloin, mutta samanaikaisesti pelkäsin jatkuvasti mitä tapahtuu sen jälkeen. Kun kaikki muuttuu, muuttaa, aikuistuu, kasvaa erilleen. Minulla ei ollut uskoa eikä luottamusta tulevaan, eihän kukaan ollut valmistanut minua, eikä antanut tarvittavia työkaluja rakentaakseni mitään. Olin varma etten elä yli 25-vuotiaaksi, koko ajatuskin aikuistumisesta tuntui niin epärealistiselta enkä voinut kuvitella miten elämä voisi edes olla mitään ilman sitä mitä minulla oli sillä hetkellä. Pyrin jo silloin olemaan hyvä ihminen, sydämeltäni ja teoiltani. Ajattelin että jos en muuten osaa pitää itsestäni huolta niin jokin voima pitää, karma kannattelee. Muilta osin olin epävarma ja rikkinäinen, aina huolissani. Milloin perheestäni, milloin ystävistäni, elämästä yleensä. Useimmiten perheestäni.

Tavatessani Heikin rakastuin lähes välitömästi. Olimme tavanneet kerran aiemmin, mutta emme silloin tainneet edes puhua. Tämä tapahtui uutenavuotena, ensimmäisessä omassa kodissani, opiskelijaluukussani, jossa vietimme porukalla vuoden vaihtumista. Heikki istui vierelläni jutellen omille kavereilleen ja minä omilleni. Huomasin sivukorvalla kuuntelevani hänen juttujaan hymyillen ja mielissäni. Jokunen tunti siinä vierähti, mutta sitten vain tapahtui jotain. Jähmetyin, en melkein saanut henkeä, ja vilkaisin ystäviäni paniikki silmistäni paistaen. Kokoonnuimme hätäkokoukseen vessaan tyttöjen kesken ja selitin sekavia siitä, kuinka minun olisi saatava Heikki. Loppuillasta tein liikkeeni ja Heikki jäi yöksi. Nukkumaan mennessäni, siinä Heikin kainalossa maatessani, tunsin olevani todella turvassa ensimmäistä kertaa moneen, moneen vuoteen. Juuri ennen nukahtamista sanoin Heikille "Älä koskaan lähde pois.", johon Heikki sanoi "En lähde mihinkään." Siitä päivästä eteenpäin olimme yhdessä ja tarinamme kestikin viisi vuotta.

Tuona aikana kävin isoja kamppailuita itseni kanssa. Se mistä nyt halusin kertoa on taistelu siitä, että uskoisin olevani Heikin arvoinen. Jonkun niin kiltin. Niin vakaan. Niin kunnollisen. Jonkun joka ei koskaan pettäisi, eikä pettäisi myöskään luottamustani. Pitäisi musta huolta, niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisestikin. Heikissä oli sisäänrakennettua hyvyyttä ja tasapainoa, sellaista josta en ollut tiennyt mitään ennen kuin sen edessäni tunnistin. Enkä mitään halunnut niin paljon kuin olla sen kaiken arvoinen ja saavuttaa oman tasapainoni hänen kanssaan. Pitkälle me pääsimmekin. Varsinkin kun ottaa huomioon kaikki alkutekijät ja sen miten erilaisista maailmoista olimme. Heikki oli pohjoisen poika ja isosta rakastavasta perheestä. Minä lähestulkoon ghettokasvatti rankoilla taustoilla ja melko hajanaisella perheellä. Jotenkin löysimme kuitenkin toisemme ja kasvoimme yhdessä nuo viisi merkittävää vuotta. Sinä aikana opin todella arvostamaan perusasioita uudella tavalla. Sillä tavalla että aloin uskomaan olevani niiden arvoinen, enkä koskaan enää niistä tinkisi. Pääni olen pitänyt ja jatkanut matkaani suhteista jos hälytyskellot ovat soineet. Siitä haluankin kiittää Heikkiä, että hän näytti minulle mitä on olla turvassa, olla kunnioitettu, olla rakastettu. Siitä että minä riitin, ja enemmän. Valitettavasti emme kuitenkaan olleet sielunkumppaneita. Tiedän etten ole väärässä kun jatkan matkaani, siihen asti kunnes tunnen olevani jälleen yhtä turvassa, ja kunnes tunnen sielunmaailmojen räjähdysmäistä kohtaamista.