Turning our days into melodies / The end of Majorofme

Olen odottanut sitä vahvaa tunnetta, joka sanoisi että nyt on aika lopettaa blogin pitäminen.

Nyt se tunne on tullut. Kuten ensimmäinen ajatukseni blogin avatessani oli ”Vuosi elämästäni”, oli suunnitelmani nyt lähiakoina muuttunut ajatukseen ”365” postausta. Muutaman postauksen päässä ollaan, mutta väkisin ei kannata mitään tehdä. Se on kuin lautasellinen hyvää ruokaa, josta et haluaisi jättää palaakaan syömättä, ihan periaatteestakin jo, mutta kun vatsa on täynnä niin se on täynnä -jos vielä jatkat syömistä niin tulee vain huono olo.

Vaikka olen monella tapaa avoin ihminen niin on kuitenkin rajoittunutta mitä blogiin voin tai edes haluan laittaa. En halua kertoa töistäni, en ihmissuhteistani, en siitä mitä milloinkin teen, vain ajatuksiani matkan varrelta.

Yhtenä suurimpana intohimonani on pukeutuminen ja vaatteet, mutta blogini ei ole missään tapauksessa muotiblogi, vaan henkilökohtaiseen tyyliini perustuva päiväkirja pikemminkin.

En halua itselleni ”hovikuvaajaa”, enkä halua pyytää ketään ikinä ottamaan minusta kuvia.

Se on ajatuksena minulle liian vieras. Ja kuten olen sanonut, koen henkilökohtaisesti kiusalliseksi ja jopa noloksi kuvata yleisillä paikoilla, sen lisäksi että en myöskään malta keskittyä siihen vaan mieluummin elän hetkeä. Siitä syystä otan asukuvat kotonani ja lopun päivää keskityn elämiseen. Kunnioitan myös ihmisiä elämässäni liikaa kiusatakseni heitä jatkuvalla kuvaamisella. Tämä on siis vain minun tunteeni, oma henkilökohtainen suhtautumiseni, eikä kerro suhtautumisestani muihin blogia pitäviin ihmisiin.

Yllämainituista syistä koen että blogini ei kerro minusta ihmisenä paljoakaan. Kuvavirta on pidemmän aikaa painottunut minuun ja pukeutumiseeni, ja vaikka syyt siihen ovat itselleni selkeät, en tiedä antaako se kuitenkin väärää vaikutelmaa. Rakastan vaatteita, katumuotia, eri tyyliin liittyviä seikkoja, kauniita esineitä ja paikkoja. Olen ennen kaikkea hyvin visuaalinen ihminen -vähiten itsekeskeinen tai pinnallinen. Tässä maailmassa jossa ihmiset arvostelevat toisaan herkeämättä, leimaavat toisia mitä heppoisimmin syin, en halua antaa ihmisille perusteita arvostella itseäni väärin perustein. (Tehdään nyt kuitenkin selväksi, että en ole matkan varrella saanut yhtäkään negatiivista kommenttia blogistani, syyt lopettamiseen eivät siis varsinaisesti liity kenenkään muun sanomisiin tai tekemisiin, vaan omaan arvo- ja ajatusmaailmaani.)

Sen verran raotan maailmaani, että olen elänyt isoa muutosvaihetta jo pidemmän aikaa.

Olen työstänyt tulevaisuuttani ja tinkinyt siinä ohella useammasta asiasta ja enemmän kuin olin uskonut pystyväni. Olen aina kokenut että elämässä on enemmän voitettavaa kuin hävittävää. Se lähtee liikkeelle ensisijaisesti omien pelkojensa ylittämisestä ja myöskin irtautumisesta suuressa määrin. Omien rajojensa koettelemisesta, selvittääkseen mistä juuri minut on tehty ja mihin minä pystyn. Paljon on matkan varrella tapahtunut, niin mielettömän hienoja asioita kuin tahdonvoimaani koetteleviakin. Mutta kun tuntee itsensä, omat vahvuutensa ja yhtä vahvasti heikkoutensa, ei sinua silloin pääse hurjempikaan myrsky horjuttamaan. Pikkasen voi tuulenpuuskat taivuttaa, mutta jalat pysyvät tukevasti maassa ja pää pilvissä. Tämä on se paikka, tämä on se hetki, jonne olen matkaani tehnyt maltillisesti, enkä haluaisi olla missään muualla. Nyt taputan itseäni olalle kaikella rakkaudella ja arvostuksella, ja jatkan matkaa seuraavaan etappiin. Elämässä on niin vähän hävittävää, ja nyt koen ettei minulla ole mitään menetettävää. Joko saavutan suuren unelmani tai kaadun tietäen että annoin kaikkeni asian eteen, johon uskoin loppuun asti. 

Wouldn't have it any other way.

Kiitos teille jotka olette olleet tällä blogimatkalla mukanani! :)