Tänään multa on pudonnut jokin taakka harteiltani.
Olo on autuas ja iloinen, myös hyvinkin kiitollinen ja odottavainen.
Kävin päivällä fiilistelemässä kaupunkia kauniissa syysilmassa.
Ilma oli raikas ja kirpsakka ja hengitin sitä syvään, kaikessa rauhassa.
Taivas oli harmaa ja vastaantulijat apeita, mutta mä hymyilin. Hymyilin sielustani asti.
Pysähdyin Verkarannan kohdalle tuijottamaan vettä ja savupiipusta tupruttavaa tehdasta.
yksi ehdottomasti lempimaisemistani täällä. Kuuntelin rauhoittavaa musiikkia ja olin vain,
katselin ympärilleni ja olin hetkessä täysin.
Ei mennyt kuin pieni hetki kun silmät kostuivat ja pian annoin kyyneleiden vain valua virtana.
Mulla on ollut monta syytä rakastaa tätä paikkaa, näitä ihmisiä ja elämääni täällä.
Mutta mä olen kokenut niin paljon, että enemmän toivottu olisi silkkaa ahneutta.
Olen tiennyt että mun aikani on palata kotiin, mutta ensimmäistä kertaa todella tunsin sen syvällä,
kokonaisvaltaisesti. Ja mut valtasi niin suuri ilon ja kiitollisuuden tunne.
Kuluneet kaksi vuotta ovat olleet rankinta aikaa elämässäni,
mutta samalla myös parhainta ja opettavaisinta.
Olen oppinut niin paljon, ja mikä tärkeintä, kasvanut itse.
Korvaamaton matka.
Mieletöntä fiilistä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti