Memory lane/ My life line as stations

Junamatkat Tampereen ja Helsingin välillä ovat joka kerta mulle tunteellisia. Ihan siksikin että ne ovat aivan omaa aikaa omine ajatuksineen, mutta myös muistoineen.  Välillä ne muistot kirpaisevat, jopa viiltävät. Toisinaan lämmittävät  ja hymyilyttävät.  Ajoittain itkettävät ja herättävät jotakin syvälläni.  Joinain hetkinä tunnen kovaa ikävää, onnellisuutta ja kiitollisuutta. Tänään oli sellainen kiitollisuuden junamatka.

Olen elänyt monilta osin hyvää ja henkisesti rikasta elämää, ja siten minä elämän rikkauden mittaan. Kokemuksilla, tapahtumilla, ihmisillä ja kohtaamisilla.

Elämäni erinäiset pisteet vilisevät ohi matkustaessani, ja myös ne käännekohdat.

Toijalan kohdalla mietin kuinka hain silloisen kumppanini takaisin. Olimme eronneet edeltävänä päivänä, tuskin saimme sanottua kumpikaan sanaakaan surultamme, ja hän oli ottanut auton alleen ja ajanut vanhempiensa luokse Toijalaan.  Jäin kotiin itkemään, mutta kasasin itseni seuraavana päivänä ja hyppäsin junaan. Olin päättänyt saada suhteen toimimaan ja tekeväni kaikkeni  jotta löytäisimme onnemme takaisin.  Hetken ajaksi löysimmekin, mutta sen ei ilmeisesti ollut tarkoitus kestää.

Riihimäen kohdalla asuu rakas siskoni perheineen, on asunut jo jokusen vuoden ja elää hyvin onnellista elämää . Palavimmin mieleeni muistuu kuitenkin  ensimmäiset käyntini Riihimäellä. Silloin tapahtui suurimmat muutokset siskoni elämässä, hänen suurin käännekohtansa. Siihen liittyi paljon sekalaisia tunteita. Suurta iloa, toiveiden toteutumista, surua, vihaa, epäluottamusta. Suurimpana tunteena pelkoa. Uskallanko edes iloita, mitä voin odottaa ja mitä toivoa? Epäuskoa. Tapahtuuko tämä oikeasti? Nyt voin turvallisin mielin antaa hymyn tulla kun sujahdan ohitse.

Koivukylän kohdalla hamuilen aina nähdäkseni vilauksen kerrostalosta josta ostimme eksäni kanssa asunnon, molempien ensiasunnon. Muistan kuinka innoissamme olimme, kävimme katsomassa vain kolmea asuntoa ja tämä kolahti meihin molempiin. Uskokaa pois, ei se sijaintikaan meitä estänyt. Siihen aikaan olin jo melkein vakiintunut vantaalainen.  Hänen kanssaan sain kokea monet hyvät hetket, tai voisinpa oikeastaan sanoa vuodet, olimmehan yhdessä viitisen vuotta.  Joka kerta tekisi mieli ottaa puhelin käteen ja pirauttaa kuulumisia, silti en sitä useinkaan tee.  

Hiekkaharjun asemalta kävelin aina kotiin aivan ensimmäiseen omaan kotiini, Jokiniemeen, jonka sittemmin jaoin tämän eksäni kanssa. Siihen aikaan olin juuri aloittanut opiskelun ja eksäni armeijan. Rakastuimme salamannopeasti, kuten minulla on tapana, ja vaikka useasti puhuimme siitä ettemme todellakaan, siis missään  nimessä, muuta yhteen asumaan vielä aikoihin,  niin kaksi viikkoa intin päätyttyä oli hänen tavaransa kannettu sisälle. Oi sitä aikaa. Silloin aloin minäkin syömään kunnon ruokaa kun tuli mies taloon, enkä enää pelkästään ranskalaisia ja voileipäkeksejä :D

Hiekkaharjussa asui myös vuotta myöhemmin Maria, jonka elämä ei silloin ollut aivan ruusuista, ja joka on jo pidemmän aikaa ollut paras ystäväni. 

Tikkurilassa olin jäätelömyyjänä kävelykadulla yhden kesän ja muistan kuinka aina haaveilin että pääsisin johonkin vaateliikkeeseen töihin. Sinä syksynä pääsin ensimmäiseen.

Tikkurilassa asusteli myös jonkin aikaa veljeni perheineen ja vietimme siellä viimeisen joulumme mamin kanssa. <3 

Malmilta on eniten muistoja, asuinhan siellä lähes 18 vuotta. Kotitalomme on kaukana asemasta, mutta hoodit ovat lähellä ja pysyvät aina sydämessäni. You can take the girl out of Malmi but you can never take Malmi out of the girl . Muistan kasapäin ystäviä, huoletonta elämää ja paljon myös hankaluuksia. Mutta parhaiten muistan kuinka surimme pitkän aikaa kaiken sen päättymistä, jo ennen kuin mikään oli vielä muuttunut, sillä se oli ehdottomasti  aikaa elämässäni johon liittyi paljon seikkailuja ja kasvukipuja –myös hyvällä tavalla. Aina Malmin kohdalla mietin myös ensirakkauttani Turoa, joka on jo pidemmän aikaa ollut yksi rakkaimmista ystävistäni, ja kyllä se rakkauskin silloin syttyi hienosta ystävyydestä.

Malmin ja Pukinmäen välillä näen aina sieluni silmin kuinka makaan ystäväni kanssa raiteilla junan lähestyessä. Kilpailimme siitä kumpi väistyy ensin, kummalla on enemmän rohkeutta. Hän voitti useasti ja myöhemmin olen laittanut sen osaksi hulluuden piikkiin.

Oulunkylässä on toinen kotini. Taloa kutsutaan Arttulaksi. Paikka joka on tuntunut kaikista eniten kodilta ja joka on ollut minulle niin tärkeä etten olisi edes ottanut nykyistä työtäni vastaan täällä Tampereella jos olisi ollut mahdollisuus että menettäisin asuntoni. Tampereelle lähtööni liittyi myös ikäviä asioita ja sittemmin olen kynsin hampain yrittänyt pitää kodistani kiinni. Siellä on lähdöstäni asti asunut hyvä ystäväni, joka todella tietää kuinka paljon asunto minulle merkitsee ja on pitänyt siitä hyvää huolta. Vanha kaunis puutalo joka näkyy selvästi asemalle. Ihanat naapurit ja mieletön tunnelma, jopa kommuunimainen. Siellä opin ensimmäistä kertaa oikeasti arvostamaan hyviä naapureita.

Oulunkylässä tuli myös vietettyä aikaa eräässä vaiheessa paljonkin rakkaan ystäväni Milkan kanssa, eniten ravintola Vegassa :D

Kotiovi. <3

Käpylässä asui isäni ja hänen äitinsä myös. Muistan myös kummitustalon, jossa mukamas monesti siskoni kanssa näimme vilauksen oikeasta noidasta. Voi meitä. Puukäpylä on aina ollut mielestäni superkaunista aluetta ja voisin hyvinkin kuvitella hankkivani alueelta jonain päivänä vanhan ränsistyneen omakotitalon.

Ja Rautatieasema sitten. Niin monia ristiriitaisia tunteita perillepääsy aina herättää, mutta viime kertoina olen tuntenut pitkästä aikaa saman tunteen kuin Tampereella. Pysähdyn paikalleni ja hengitän syvään. Aistin lämmön ja tunnen kodin.