Ready, steady, go

Viikonlopun kreisi meininki alkoi tästä torstaiaamuna. 

Remppavaatteet vaihtuivat vihdoin ihaniin asukokonaisuuksiin, tietysti kaikilla päällä

omaa mallistoamme. Jokaisella oman maun ja tyylin mukaan,

olemmehan kaikki erilaisia mutta ah niin ihania persoonia ;)

Liikuttavin hetki mulle päivässä oli se kun yritin pukea sanoiksi kuinka vaikuttunut olen tiimistämme.

Tunsin sellaista ylpeyttä ja onnellisuuden tunnetta etten vaan löytänyt sanoja. 

Uskon kyllä että nämä ajatukseni ja tunteeni tulevat matkan varrella tiimille selväksi,

tai oikeastaan en vain usko, vaan myös lupaan se heille näyttää.

Aloittaessani työt edellisessä tiimissäni, kun olimme selvinneet hullunmyllystä ja 

aloittaessamme remontoidun myymälän parissa työskentelyn vip-illan saattelemana,

silloinen maapäällikkömme kysyi haluaisinko sanoa muutaman sanan siinä tiimilleni.

Mä menin puihin, enkä ollut yhtään varautunut sanomaan mitään.

En myöskään tiennyt mitä mun kuuluu sanoa tai mitä saan sanoa siinä kaikkien edessä,

joten päätin että nostan erikseen myöhemmin maljan tiimin kesken.

Mä olen katunut sitä aina, etten sanonut näille ihanille ihmisille mitään kaunista ja kannustavaa silloin, ja olin päättänyt että en tee tällä kertaa samaa virhettä.

Sillä kyse ei ole siitä kuinka hienon ja hyvin valmistellun puheen pidät, osaatko sanoa kaiken oikein 

tai kaiken merkittävän, ja sujuuko kaikki kuin rasvattu.

Tärkeintä mielestäni on välittää tunne joka on sisällä, antaa sen näkyä ja kuulua,

missä muodossa ja miten hyvin tai heikosti tahansa. Kunhan teet sen.

Innostunein ja jännittävin hetki pulolestaan oli se kun sain saksia narun ovella poikki ja avasimme liikkeen yleisölle. Mä tunsin sisälläni että nyt se matka alkaa, kaikkien meidän kohdalla.

Ei ole enää mennyttä vaan katse on vain tässä hetkessä ja tulevassa.

Ja se tuleva, jonka me yhdessä rakennamme, tulee olemaan mahtava.

Sitten taas omituisin hetki oli kun lupauduin antamaan haastattelun johonkin.

En miettinyt asiaa enempää, enkä todellakaan tajunnut että mua tullaan kuvaamaan

ja vielä mikkiäkin piti käyttää. Ajattelin että ou shit.

Alku sujui hyvin, mutta sen yhden sanan kohdalla kun takertelet niin siitä ei sitten vaan ole

enää paluuta. Tänään oli mahdollisuus mennä kauppakeskustapahtumaan 

kertomaan avajaismeiningistä, mutta skippasin. Jännä juttu?

Parasta hyvässä tiimissä; kaikki ovat omanlaisiaan persoonia ja täydentävät siten toisiaan.

Kokeiltu, todettu ja todistettu.

Nämä pitkät työpäivät ovat olleet äärimmäisen antoisia, mutta se ainoa asia josta olen stressannut

on mun Senkku-kultani. Tänä aamuna sain nukkua pitkästä aikaa vähän pidempään ja heräillä rauhassa

Senkun kanssa uuteen päivään, eikä tarvinnut rynnätä suuna päänä ja pää kolmanten jalkana ympäriinsä

kuin mikäkin raivohullu. Sai nauttia aamupusuista ja kiehnäämisestä ja hemmotella Senkkua kunnon

rapsutuksilla ja hellyydenosoituksilla. Se aiheutti mussa yllättäen raivokkaan itkukohtauksen,

mulla on ollut niin ikävä Senkku joka päivä ja myös huono omatunto siitä kuinka paljon se on

joutunut olemaan yksin. Teimme sitten suullisen sopimuksen että korvaan tämän kaiken alkaen

tästä päivästä ja niimpä käytiin heti kotiin tullessani kunnon juoksulenkillä ja hengailtiin lisäksi

kaikessa rauhassa koirapuistossa muiden karvaturrien kanssa. Me molemmat niiiiiin nautittiin :)

Ja ostin mä Senkulle myös herkkuruokaa, uuden luun ja namitikkujakin.

Ja nyt mä otan sen kainaloon ja rapsutan kuoliaaks, moro!