Joskus joku vaan osaa sanoa asiat juuri oikein. Niinä hetkinä toivon että sanat olisivat tulleet
mun suusta tai kynästä. Välillä ne saattaavat iskeä syvälle sisimpään, nostaa palan kurkkuun ja
saada masun vääntymään nurinpäin. Toisinaan taas hyvälle tuulelle, myhäilemään hymy huulilla
tai parhaassa tapauksessa näissä vitsikkäissä lausahduksissa nauramaan vedet silmissä.
Biisien lyriikat ovat puolestaan sitä parhainta herkkua diipimpiin fiiliksiin,
enkä osaa edes laskea tai kuvailla kuinka monta virkettä mut on saanut kyyneliin tai
tuntemaan olevani todella, todella, elossa.
Joku kerta vielä alan listaamaan niitä koskettavimpia sanoituksia, promise.
Meidän liikkeen valaisimessa riippuu monen monta erilaista lippulappusta,
tämä on niistä mainion. Sai mut ainakin räkättämään!
Yksi tärkeimmistä elämänohjeistani itselleni. Tällä ajatusmallilla ja myöskin sitä oikeasti
totettamalla elämästä tulee suurempi ja hauskempi seikkailu!
Muahahhahaaaaa! :D
Ajatteleekohan jokainen omasta musamaustaan näin? Mä ainakin ajattelen, vahvasti.
"In my opinion seeing is to know
what you give will always carry you
and who's to say we won't survive it too"
-mun yhdestä lempibiisistä tatuoitu käteeni, (biisi on Alter Bridgen Broken Wings).
Töistä myöskin.
Tuttu linkitti tämän faceen eilen, mua alkoi naurattaa. Koska tämä on niiiiin totta.
Olen aina miettinyt olisinko mieluummin sokea vai kuuro, jos joutuisi tällaisen kamalan valinnan eteen.
Kaikkihan me näitä mietitään? Mä olisin mieluummin ehdottomasti sokea,
koska elämä ilman musiikkia ei tuntuisi elämisen arvoiselta.
Olen aina, aina, aina kirjoittanut. Jo tokasta luokasta lähtien olen pitänyt päiväkirjaa ja matka jatkuu edelleen -ja tulee myös jatkumaan koko elämäni ajan. Olen luvannut testamentata päiväkirjani siskolleni, mutta sitä ennen toivon ehtiväni lisäksi kirjoittaa omaelämänkertani.
Voi kuulostaa oudolta ajatukselta, mutta haluan ja aion sen toteuttaa,
koska uskon oikeasti että se voi antaa joillekin voimaa omaan elämäänsä.
Sivuiltani ei niinkään pomppaa esiin tapahtumat vaan pikemminkin tunteiden kirjo.
Kaiken prosessoiminen, analysointi, syvä itsetutkiskelu ja arvomaailman muokkautuminen.
Kirjoittaminen on mulle parasta mahdollista terapiaa ja itseni tutkimista ja kehittämistä.
Kun alan kirjoittamaan kynäni vaan sauhuaa enkä meinaa edes itse pysyä mukana.
Alan vain kaiken tulla, mitään sensuroimatta tai rajoittamatta. Itselleen on turha valehdella,
ja hankaloita asioita tai tunteita on hyödytöntä heittää nurkkaan piiloon.
Lopetettuani kirjoittamisen käyn aina rauhassa läpi mitä paperille ilmestyikään.
Se on suuri osa sitä itsensä´analysointia ja siinä vaiheessa niitä oivalluksia vasta tekeekin. Suosittelen.
Lisäksi on aivan mieletöntä päästä palaamaan ajassa taaksepäin, esimerkiksi vaiheeseen jossa
elämässäsi oli joku todella merkittävä ihminen joka sai sinut tuntemaan suuremmin kuin koskaan.
Tiettyjä asioita, ihmisiä tai tuntemuksia ei halua unohtaa koskaan, ja muste on pysyvää.
Runoja olen myös rustaillut melko kauan. Nyt olen kyllä pitänyt siitä taukoa,
muutaman särkyneen sydämen siivittämän tekstin olen tänä syksynä saanut paperille,
mutta parempi flow mulla on kun olen rakastunut. Rakastuneena tunteiden ilmaisu on
erilaista ja sanavarastokin laajenee. Yhdelle entiselle poikaystävälleni kirjoitin runokirjan.
Kyllä, siis ihan kokonaisen kirjan, jonka annoin hänelle muistaakseni(?) suhteemme 2-vuotispäivälahjaksi. Että sellaista.
Silloin kun Senkkunen muutti mun luoseni niin se tuhosi parin viikon ajan mun tavaroita.
Laitteiden, vaatteiden tai esineiden rikkoutuminen tai pilalle meneminen ei haitannut läheskään niin paljon
kuin se kun huomasin Senkun jyrsineen nykyisen päiväkirjani kansia.
Siitä tuli kyllä pieni huuto, paniikki ja itkukin. Hmpf.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti